Kaikki kirjoittajan hhalme artikkelit

Saukki – sanat jäivät elämään

Vasta joulukuun loppupuolella kuulin, että Saukki (Sauvo Puhtila) on siirtynyt toisten soittajatuttujeni Rauno Lehtisen, Raimo Roihan, Jörgen Petersenin, Santtu Lintusen, Ville Virtasen, Heikki Annalan, George de Godzinskyn ja monen muun soittajan seuraan sinne jonnekin.

Olin etsinyt pitkään kuva-arkistostani kuvia, jossa mm. Saukki, Rauno Lehtinen ja Raimo Roiha olivat meillä kylässä silloin 1970-luvulla. Löysin kuvat kuitenkin vasta jokunen aika sitten ja tein niistä suurennuksen viedäkseni ne Saukille muistoksi illasta Sammatissa. En kuitenkaan ehtinyt ennen noutajaa.

Rauno soittaa viulua, Raimot sekä minä hanuria ja Saukki on vauhdissa parketilla
Rauno soittaa viulua, Raimot sekä minä hanuria ja Saukki on vauhdissa parketilla

Silloin Sammatin kesässä soittelimme ystävien iloksi kokoonpanolla, jossa Rauno Lehtinen soitti tietysti viulua ja Raimo Roiha ja toinen Raimo – Henriksson ja minä soittelimme hanureilla. Kuvassa ylhäällä Saukki tanssittaa tummatukkaista rouvaa ja toisessa kuvassa alempana Saukki on kertonut jonkin ”soittajajutun”, joka ainakin on mennyt perille Raimon  ja Raunon ilmeistä päätellen.

Raimo ja Rauno (vas.),   Saukki (oik.)
Raimo ja Rauno (vas.), Saukki (kuvan reunassa oik.)

Saukki teki meille Tuulikki Elorannan ravintola-show´n tekstit ja tekstit myös moniin Tuulikin levyihin.

Onpa tullut käytyä konserteissa

Kesä meni pitkälti sairasteluun ja lääkäreissä jos jonkinlaisissa tutkimuksissa, eikä joulukuukaan vielä näytä paljon paremmalta. Venekin oli vedessä, köydet kiinnitettynä koko kesän, ei yhtään ajelua. Ainoastaan kumiveneellä ”seilasin” laiturin toiseen päähän, siinä kaikki. Kotijoukot on koettanut pitää edes mieltä virkeänä ja järjestellyt mulle hienoja kulttuuri-tapahtumia erilaisten konserttien muodossa. Lähipiiri tuntee hyvin mun musiikkimakuni ja on hoitanut lippuja useaan konserttiin kesän ja syksyn aikana.

Viimeksi kirjoitin täällä André Rieu’n konsertista. Siihen kirjoitukseeni olisi hyvin sopinut otsikoksi myös ”kyllä mä mieleni niin pahoitin”, mutta sehän on jo kirjana eri juttu kokonaan. Tuon André Rieu’n konsertin jälkeen oli sitten seuraavana konserttina syyskuussa 26.9.2014 Kuningatar ja Maestro: Arja Koriseva ja Riku Niemi Orchestra.

”Entisessä elämässäni” mulla oli tilaisuus olla kuunteluoppilaana silloisten arvostettujen laulunopettajien tunneilla ja kun olen aina itse oppinut parhaiten kuulemalla, jäi mieleeni paljonkin asiaa siitä, miltä ”oikean laulamisen” tulisi kuulostaa. Oman mielipiteeni mukaan, pienessä maassamme on todella vähän, ainakin ”oikeita” naislaulajia. Siis sellaisia joiden ääni oikeasti soi ja äänenmuodostus on kovalla työllä harjoiteltu, hengitystekniikka hiottu ja ”maski” kohdallaan. Sellaisina minun mielestäni voisin mainita, suuren idolini Seija Simolan, jonka lauluihin monella tämän päivän ns. artistilla ei olisi mitään asiaa. Saija Varjus kuuluu myös ehdottomasti niihin ”oikeisiin” laulajiin. A-tune ”laulajat”, joiden ääni on koneilla tehty, vibratot ja nuotissa pysyminen, kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan kuin konetuplaukset sun muut ”lapsenääniset” koikkelehtijat.

Myös mielestäni liian vähäiselle huomiolle on jäänyt Tuulikki Eloranta. Jos jostain löydätte laulun Aamuun käy sydän hämillään, kannattaa kuunnella, yksi ainoa otto ja se oli siinä. Myös Hymni rakkaudelle on edelleen Tuulikin laulamana kuuntelemisen arvoinen. Vaikkakin LOVEn levyjä ei paljon tuolta genreltä soitetakaan, oli sentään Tuulikin kuva vielä esitteessä, jossa mainostettiin Lovea kehiin -konserttia vuonna 2013.

Myös Arja Koriseva on kehittynyt valtavasti. Oli todella ilo kuunnella hänen esityksiään Savoyn konsertissa, upeita tulkintoja, ääni soi kuin Olavi Virralla, ainoastaan Seija Simolan biisin olisin jättänyt pois. Muutoin ilta, minun ikäiselleni ainakin, oli hieno.  Theo Mackebenin Nur nicht aus Liebe weinen (Itke en lemmen tähden) ja My Fair Lady -musikaalista I Could Have Dansed All Night (Olisin voinut tanssia koko yön) -teokset olivat todella mahtavasti esitettyjä. Monet minun lisäkseni kummastelivat sitä, ettei saa ottaa edes kännykkäkuvaa artistista. Miksiköhän? Ei hänkään kuitenkaan niin suuri tähti mielestäni ole. Vain Riku Niemi orkestereineen jaksaa tehdä työtä, niin kuin show-bändin pitääkin, siis ilman kaikenlaista valo-sirkusta ym.  – siis esiintymällä.

Sitten oli 27.9.2014 vuorossa Helsingin kulttuuritalolla Antti Sarpilan 50- vuotisjuhlakonsertti, vanhaa swingiä hyvin soitettuna ja mahtavia yksilösuorituksia.

Antti Sarpila ja Pentti Lasanen
Antti Sarpila ja Pentti Lasanen

Erityisesti mieleeni jäi nuoren vetopasunistin soitto. Valitettavasti en nimeä muista, mutta nuori kundi todella näytti, että yhä harvemmaksi käyvän soittimen taitajia meiltäkin löytyy. Uskallankin ennustaa, että pojasta vielä kuullaan, sellaisen soolon hän esitti, että ”vanhat” puhaltajatkin vieressä ihailivat. Minulle yksi ”oikea pasunisti” oli Emppu Peltola. Samoin Sarpilan kontrabasisti soitti aivan mahtavia sooloja. Ei sellaista soittoa ennen kuultu. Ennenhän aina sanottiin, että basisti on mukana sen tähden, että sillä on auto, jolla päästään keikkapaikalle ja jonka ”soittaminen” ei häiritse muita, kun se ei kuulu kuitenkaan.

Vanha ystäväni Pentti Lasanen on vieläkin kovassa kunnossa. Penakin on jo miehen ikäinen, siis 77v. Mutta ei sitä ikää ainakaan soitosta huomaa, kun tykkää siitä mitä tekee, niin ikä ei tunnu missään. Itse olen samaa mieltä. Sarpilan ohjelmisto oli taattua tavaraa, siis juuri sille yleisölle, jota toki olisi saanut olla enemmänkin.

Vielä oli kesää jäljellä lokakuussa – omat bändiajat tuli mieleen

Tero Vaara ja Mamba
Tero Vaara ja Mamba

Juhlitaan Mambaa! Mamban 30 v juhlakonsertti oli 25.10.2014. Konserttiin menin lähinnä katsomaan, minkälaista yleisöä missäkin kategoriassa liikkuu. Mamban biiseistä itselleni on tuttuja lähinnä vain ne suuret ”Mambahitit” Vielä on kesää jäljellä ja Lauantai-ilta ja nämä tietysti keräsivät ne ylivoimaisesti suurimmat aplodit. Selvästi oli havaittavissa, että suuri osa yleisöstä osasi ja tunsi muutkin esitetyt biisit ja lauloi aina mukana, silloin kun sitä mahdollisuutta tarjottiin. Vantaan Viihdeorkesteri, Markku Johansson’in komennossa oli mahtavasti tukena. Seurasin suurella mielenkiinnolla, kuinka hienosti yhteistyö pelasi kahden täysin eri maailmasta olevan musiikin kanssa. Miksiköhän tuollaista yhdistelmää ei käytetä enempää? Yllättäen yleisöä oli vain noin puoli salillista.

Eräänä lauantaina vuonna 1969 nuori trumpetisti, joka oli armeijassa ja lomalle päästyään tuli yllättäen tanssipaikalle ”Kuuslahden Nuorisoseuran” talolle Siilinjärvellä, missä olin orkesterini kanssa keikalla. Nuorimies kysyi voisiko soittaa meidän kanssamme, kertoi myös, että hänen veljensäkin soittaa, mutta pianoa ja sen nimi on Nacke. Siinä vaiheessa, kesken keikkaa, en asiaan kiinnittänyt sen enempää huomiota, kuin että sanoin, että liity joukkoon ja tämä Markuksi itsensä esitellyt ”poika” soitti todella hienosti.

Siihen aikaan mun bändissä oli vain yksi puhaltaja, legendaarinen Dallabe soittaja, Ameriikan kävijä, alttosaksofonisti Ville Virtanen ja tämä nuori mies oli hänen rinnallaan kuin kotonaan, vaikka eihän meillä tietysti ollut nuottejakaan trumpetille.

Harri Halme ja Markku Johansson
Harri Halme ja Markku Johansson

Tauolla joku sanoi: Ton täytyy sitten olla sen kapellimestari Nacken broidi. Sen illan muistan lopun elämääni. Myöhemmin sitten lisäsin kokoonpanooni myös trumpetinsoittajan: Raimo ”Pappa” Korhonen soitti kanssamme monta vuotta.

Konsertin jälkeen tapasin Markun. Annoin Markulle levyni Ilta haaveiden laiturilla muistoksi siitä yhdestä ainoasta keikasta, jonka sain soittaa nyt mahtavan kapellimestarin kanssa 45 vuotta sitten.

André Rieu Hartwall Areenalla 7.6.2014

André Rieu’n konsertissa 7.6.2014 Hartwall Areenalla

Pitkään odottamani André Rieu’n konserttikiertue saapui sitten myös tänne meille. Maailmankuulu ja kymmeniä kultalevyjä soittanut viihdeorkesteri rantautui 7. 6. 2014, paikkana oli tietysti suurin helsinkiläinen esiintymispaikka, eli Hartwall Areena. Orkesteri tuli Liettuan, Latvian ja Viron esiintymisien jälkeen, vain päivän vapaa-ajalla.

Olen aina hehkuttanut kavereille, kuinka mahtava joukko se on, sillä YouTubessakin on kymmeniä pätkiä heidän konserteistaan eri puolilta maailmaa. Vaikka helsinkiläinen esiintymispaikka on tuonkaltaiselle ja -ikäiselle yleisölle todella kolkko ja tyly, oli odotukset kuitenkin korkealla. Yleisö oli tietysti halunnut myös osaltaan kunnioittaa idoleitaan, sen huomasi hyvin, esim. miehillä oli paljon pukuja päällä, myös itselläni, mutta kaikki ei mielestäni kyllä ollut ihan kohdallaan. Oliko pitkä kiertue ennen Helsinkiä vaikuttanut väsyttävästi, tai oliko André saanut ihan kummallista informaatiota suomalaisista faneistaan, siltä ainakin tuntui.

Orkesteri aloitti esiintymisensä laimealla sovituksella kappaleesta Mustat silmät, se valssi soi mielestäni niin kuin ”jotain täytyy soittaa” pohjalta ja kaukana oli se glamourinen esiintyminen, jota netistä aina katsellaan. Ohjelmisto kauttaaltaan oli mielestäni kuin johonkin takapajullaan rakennettu, mukana oli Andrén kertoman mukaan myös jostain kadulta löytyneitä venäläisiä soittajia, kaksi balalaikkaa ja hanuri. Ei siinä tietysti olisi mitään kummallista, mutta suuresta venäjänmaasta löytyy balalaikan soittajia yhtä paljon kuin meillä Suomessa on koko väestö ja kun sitten vielä soitetaan mm. Oi niitä aikoja, niin minulle kyllä jäi outo maku suuhun. Ei sitä myöskään parantanut naissolistin laulama Besame Mucho, vaikka taiteilijatar yrittikin tarjota visuaalista tunnetta esitykseensä. Yleisö oli kuitenkin kohteliasta ja taputti, mutta entisenä soittajana tiedän, koska aplodit on ns. kohteliata, eikä siitä, että tämä oli sitä itseään.

André itse kyllä yritti speakeillaan pitää tunnelmaa yllä, mutta ainakin minun mieleeni tuli väkisinkin ajatus: Jos Riku Niemi olisi ollut samanlaisella kokoonpanolla, samassa paikassa, olisi meno ollut kyllä toisenlaista. Ei tämä tietysti vaikuta niihin mielipiteisiin, jotka olen Andrésta muodostanut, mutta totuuden nimessä on kyllä sanottava, että sattuu niitä heikompia esiintymisiä myös suurille tähdille, eikä yksistään minulle. Isoäitini tapasi sanoa: Totuuden puhuja ei yösijaa saa, mutta tämä oli minun fiilikseni konsertista.

Simo Silmun keikalla

SimoLauantaina 10.5. ”vanha ystäväni” soitti ”Tule kuuntelemaan Simo Silmua Vanhan kellariin”. Ei muuta kuin menoksi. Olen aina arvostanut Simoa kovana hanuristina. Nimenomaan sellaisena, joka soittaa yleisölleen eikä esitä mitään superjuoksutuksia, joihin yleensä sortuu nuoremmat hanuristit, kun on vielä näyttämisen tarvetta, silloin esitettävän kappaleen ”ajatus”  joskus unohtuu, mutta Pihlajamaan pikku casotto soi Simon käsittelyssä hienosti.

Usein, kun katselee ”keikkahanuristia” niin bassopuoli on vähäisellä käytöllä, mutta Simo soitti molemmin käsin koko ajan. Yleisö oli aplodeista päätellen myös ohjelmistoon hyvin tyytyväistä ja bändi veti koko setin aina hyvin lyhyillä tauoilla, mikä kertoo siitä, että hommaa on harjoiteltu. Seisoin hetken aivan soittolavan edessä ja katselin kuinka Simo selvästi edelleen nauttii esiintymisestä.

Usein käy niin, että soittajat ”leipääntyy” kun ilta illan jälkeen soitetaan samoja biisejä. Näin ei ainakaan ollut Simon kohdalla. Jonkinlaisena miinuksena näin hanurinsoiton kuulijana, olisin toivonut, että äänipöydän takana ollut kaveri olisi huomioinut myös hanurin kuulumisen, hanurin tason olisin itse kyllä nostanut ylemmäksi, se kun oli usein soolosoittimena. Simo on todella oikea soittaja, isolla ässällä.

Tuntematon ystävä – Kate O’Mara kuollut

Sunnuntaina 30.3. uutisoitiin, että englantilainen filmitähti Kate O’Mara on kuollut 74-vuotiaana. Siinä ei tietysti olisi meikäläiselle tavallisesti mitään uutista, mutta sattuu olemaan niin, että samainen tähti oli naispääosassa elokuvassa Tuntematon ystävä ja miespääosaa esitti virolainen Bruno Oja.

Musiikin elokuvaan sävelsi Rauno Lehtinen. Englanniksi sen lauloi Kate itse, mutta samaan taustaan suomalaisen version nimellä Silloin kun kaiken antaa lauloi Tuulikki Eloranta. Molemmat elokuvatähdet olivat iltakahvilla meillä Sammatissa ja Brunon kanssa olimme myös saunassa, se oli vuosi 1978. En muista kuka on kuvannut viereisen kuvan, mutta siinä olen minäkin Tuulikin ja Brunon kanssa. Mielestäni jossain pitäisi olla kuvia myös Katesta, mutta en niitä tähän löytänyt.kuva_29m

Vihtorin päivänä

Lupasin tuolla alkuvuodesta, että yritän olla aktiivisemmin täällä, selityksiä aina on helppo keksiä, miksei taas jne. Noi saakelin taudit on kyllä yrittänyt kaataa meikäläisen, mutta kun asiat ei valittamalla tule yhtään paremmiksi, niin ”näillä mennään” ja yritän olla ajan hengessä enemmän täällä. Sen verran kuitenkin, että 14. päivä pääsin tuolta Kirurgiselta kotiin. Halusivat katsoa, mitä mun mahassani on. Jokunen päivä täytyy ottaa vähän rauhallisemmin ja soittaminenkin on periaatteessa kielletty. Toi ”kurttu” kun kuitenkin painaa. Tänään on Vihtorin nimipäivä, laitan tuohon isoisäni kuvan, hän kun oli soittaja myös. Vihtorin soitin oli Es-kornetti.Isoisä

Onnea alkaneelle vuodelle!

Nämä minun sivuni ovat päivittyneet mielestäni ihan liian hitaasti ja lupaankin yrittää jatkossa olla enemmän ajan hermolla. Meikäläinen kun on sitä ikäluokkaa, että helmitaulu oli ainoa ”kone ”, jota opeteltiin käyttämään ja siitä varmaan johtuu, että sitä on ollut vaikea sisäistää näitä nykyajan systeemeitä, mutta kyllä vielä jne.

Näille sivuille ilmestyy kohtapuoliin soittajan historia osa, mun täytyy vaan ensin saada vanhoja valokuvia sellaiseen muotoon, että voin niitä siihen liittää.

Ilta haaveiden laiturilla levyni on soinut hyvin radiokanavilla ja myös tilaajia on ollut kiitettävästi. Kiitos siitä.

kuvalr2

Konserttiviikonloppu kerrassaan!

Harvoin on sattunut, että kaksi kiinnostavaa konserttia on tullut käytyä kuuntelemassa ja katsomassa samana viikonloppuna.

Perjantaina olin Anneli Sarin ”Édith Piaf Rakastetuimmat laulut” -konsertissa. Asia kiinnosti, koska itsekin olen tehnyt ravintolashown samoista lauluista 1970-luvulla. Finlandia-talon saliin oli ihmeekseni jäänyt tyhjiä paikkoja. En tiedä mistä mahtoi johtua, sillä Annelihan on mielestäni mahtava tulkitsija. Ranskalaiset soittajat, upea hanuristi ja osaava lyöjä hoitelivat hommat hyvin rutiinilla. Hanuristi ”kuritti” soitintaan, niin että pelkäsin kielien jo kärsivän moisesta, mutta mies todella osasi asiansa.

Lauantaina olin sitten Savoy-teatterissa Back to the Sixties: The Beat Goes on 2013 -konsertissa, jossa juhlittiin popin vuosikymmentä 1960–1969 ja juhlavuoden 1963 viisikymppisiä. Siellä oli mahtava meno. Illan kulkua johdatteli hilpeästi ja asiaan hyvin perehtyneenä Markku ”Mape” Veijalainen, ”apupoikanaan” Lasse Norres.

Meikäläiselle oli ilta täysi kymppi. ”Vanhat” kundit veti proggikset niin kuin ennen nuorena, jotkut ehkä vielä paremminkin. Topmostin Gugi esitti vielä soolonumerona BTS House Bandin kanssa End of the World -biisin ja yleisö palkitsi esityksen mahtavin aplodein. Samoin BTS House Bandin säestyksellä Kari Kuivalaisen Elvis-tulkinta sai yleisön kuumenemaan – aplodeista ei meinannut tulla loppua lainkaan. The Sixties Blondies -lauluyhtyeen vauhdikas esiintyminen läpi konsertin jätti tuskin ketään kylmäksi. Myös itselleni tuntemattomaksi jäänyt Junnu Sippola sai yleisön hullaantumaan Paul Ankan biisillä Crying in the Wind. The Soundsien Emma, Kulkurinvalssi ja Mandschurian Beat sai jengiltä raikuvat aplodit.

Vaikka tässä kaikkia ei nimeltä tule nyt mainittua, niin illan esiintyjäkaarti oli kerrassaan loistava. Entiset ajat, jolloin itsekin olin jonkinlainen ”julkkis”, tuli mieleen monesti nauttiessani illan esityksistä. Nono Söderberg ja Antero ”Antsu” Jakoilan kanssa olen itsekin työskennelyt joskus 1970-luvun levytyksissä.

Hanurimusiikin soitto jatkuu radiossa

Sellainen tarina tuli vastaan joku päivä sitten, että silloin kun Järviradion Helsingin lähetys loppui kanavalla 98,5, niin viimeinen helsinkiläisille kuulunut levy on ollut minun sävellykseni Ilta haaveiden laiturilla.

Ehdinkin jo tuossa toivoa Järviradion taajuutta takaisin Helsinkiin. No kuinkas ollakaan – tänään huomasin, että Järviradio on palannut taajuuksille. Järviradiota toki voi kuunnella netin kauttakin.